Kohtaamisia urheilussa
3.8.2009 | Blogi
Minulla oli poika, joka oli down. Kehitysvammainen Juho-poikani syntyi 11 vuotta sitten. Olen usein miettinyt, olisiko elämäni erilaista, ellei hän olisi syntynyt. Todennäköisesti.
Olen aina ollut varsin avarakatseinen, eikä erilaisuuden kohtaaminen ole ollut koskaan vaikeaa. Juho antoi pelimerkit ymmärtää konkreettisesti vammaisuuden olemassaolo.
Tänä päivänä vammaisen henkilön on varmasti helpompi elää yhteiskunnassamme kuin kymmenen vuotta sitten. Vammaisen ihmisen näkyminen arjessa ja heidän mukana olonsa omien asioidensa päätöksenteossa, ovat edesauttaneet suvaitsevuuden ja tasa-arvon jalkautumista yhteiskuntaamme. Suomessa vammaisen ihmisen on kutakuinkin hyvä elää. Tasa-arvo sen sijaan ei vielä monin kohdin toteudu.
Toimiessani vammaishuippu-urheilussa olen joutunut huomaamaan senkin, kuinka eriarvoisia eri vammaisryhmät keskenään ovat. Meidän ”taviksien” on helppo ymmärtää, jos pyörätuolissa oleva nuori tarvitsee taksikyydin päästäkseen harrastuksensa pariin. Liuskojen rakentaminen talojen ulko-ovien eteen alkaa olla jo arkipäivää. Inva-vessa löytyy jo melkein kaikkialta, puhumattakaan Inva-parkkipaikoista. Vammaisuus on jo monelta osin osa yhteiskuntamme arkipäivää. Konkretia siis toimii, mutta kuinka on ymmärryksemme silloin kun vaaditaan toisen ihmisen sensitiivistä huomioimista – todellista kohtaamista.
Kehitysvammaisen henkilön vamma on ymmärryksessä ja sosiaalisissa kanssakäymisissä. Kohdatessamme kehitysvammaisen henkilön, joudumme pistämään itsemme peliin – pyörätuoliliuskat ulko-ovien edessä eivät riitä.
Suomalainen on monessa tilanteessa vetäytyväinen, jos hän ei ole omimmillaan. Kehitysvammaisen ihmisen kohtaamisessa on kyse aivan samoista asioista kuin ihmisten välisissä kohtaamisissa yleensä – olla läsnä. Oma kokemusmaailmani kehitysvammaisen henkilön kohtaamisesta on äärimmäisen myönteinen. Minulle se on avannut oven hienoon maailmaan, joka pitää sisällään valtavan määrän mielen extreemiä. Samalla, kun vammaisuuden jalkautuminen yhteiskuntaamme on tapahtunut, on vammaisuuden sisällä monia eriarvoisuuden viittoja.
Oletko koskaan kuullut puhuttavan kehitysvammaisesta huippu-urheilijasta? Olen kokenut tuon termin selittämisen hyvin haasteelliseksi. Olen kehitysvammaisten huippu-urheilijoiden puolestapuhuja. Tiedän, että ajatuksiani ei ymmärretä ja niitä pidetään pehmoina, mutta niitä ne eivät ole. Kehitysvammainen huippu-urheilija joutuu tekemään kovaa työtä menestyäkseen aivan samoin kuin muutkin. Kuitenkin huippu-urheiluun vahvasti kuuluvat päämäärätietoisuus ja tehojen ulos-otto muodostuuvat erilailla kuin niillä, jotka harjoittelunsa ymmärtävät. Siksi meistä ”taviksista” kehitysvammaisten urheilu näyttää usein hyvin erilaiselta kuin monen muun vammaryhmän huippu-urheilu. Osaisimmeko tarkastella heitä heidän omassa vammakontekstissaan? Mielestäni siitä löytyisi todellinen urheilun tasa-arvo.
Urheilu- ja kulttuuriministeri Stefan Wallin on nimennyt Huippu-urheilun strategiaa pohtimaan työryhmän, jonka puheenjohtajana toimii Veikkauksen toimitusjohtaja Risto Nieminen. Mielenkiinnolla odotan ryhmän työskentelyn alkua. Uskon tuohon ryhmään ja sen kykyyn nähdä asioita laajasti.
Yksi seurannan kohteeni on, onko tuolla ryhmällä rohkeutta nähdä vammaishuippu-urheilun yhtenä totuutena kehitysvammaisten huippu-urheilijoiden olemassaolo?
Tänä päivänä kehitysvammaisten näkyvyys vammaishuippu-urheilijoiden joukossa on varsin vähäistä. Kuitenkin heidän joukossaan Suomessa on MM- ja EM-mitalisteja eli niitä, joita huippu-urheilukriteerillä arvotetaan. Vuonna 2012 kehitysvammaiset urheilijat ovat mukana myös Lontoon Paralympialaisissa. Eläköön kaikille avoin urheilu!
Ringa Junnila